Herää Vanhanen!

Olen enemmän kuin pöyristynyt pääministeri Vanhasen tämänpäiväisestä lausunnosta. Vain totuudesta vieraantunut, vallastaan huumantunut, poliittista järjestelmää ymmärtämätön harmaa virkamiespääministeri voi mennä laukomaan tällaisia. Jos pääministeri sattuisi lukemaan tätä blogia, niin voisin kertoa hänelle, että ministerineuvoston päätökset eivät millään tapaa sido meppejä, vaan Euroopan parlamentti käyttää nimenomaan poliittista valtaa, johon se on saanut valtuutuksensa Euroopan kansalaisilta. Vanhanen moittii suomalaisia meppejä siitä, että ne eivät äänestänet Suomen kannan puolesta työaikadirektiivissä. Vanhaselle kerrotaakoon, että Euroopan sosialidemokraatit äänestivät Suomen kantaa vastaan, koska se kanta oli työntekijöiden etuja heikentävä, jyrkän oikeiston kannattama näkemys. Suomalaiset mepit toimivat Euroopan parlamentissa arvojensa mukaan, eivät oikeistohallituksen pillin mukaan. Yhteispäätösmenettelyn idea on juuri siinä, että ministerineuvostoa poliittisempi parlamentti saa sanoa sanansa, ja siellä näkyvät ideologiset erot. Vanhanen yrittää valheellisesti viedä keskustelun johonkin hämärään "konsensuspolitiikkaan" vain siksi, että hänen omalla puoluellaan ei ole mitään valtaa Euroopan parlamentissa eikä myöskään eurooppalaista linjaa. Sosialidemokraateilla sen sijaan on. Toivottavasti äänestäjät erottavat nämä vaihtoehdot kesäkuun vaaleissa ja toivottavasti maan kärkipoliitikot lakkavat syöttämästä valheita kansalaisille. Siihen eiliseen Nokia-valheeseen en edes viitsi tässä yhteydessä edes mennä...

Loppu päättömille pakkosiirroille

Lääkelaitoksen ympärillä on kuohunut koko viikon. Kukaan ei tunnu tietävän mitä suunniteltu siirto Kuopioon kustantaa ja mitä sillä todella saavutetaan. Tai tiedossa se varmaankin on, mutta kukaan ei uskalla kertoa sitä julkisuuteen. Lähes kaikki työntekijät ovat kieltäytyneet muuttamasta laitoksen mukana ja pääjohtajakin erosi. Työntekijöiden edustaja kertoo, että lähes kaikki laitoksen asiakkaat ovat pääkaupunkiseudulla ja laitoksesta tehdään jatkuvasti matkoja Lontooseen ja Brysseliin. Toiminta siis olisi huomattavasti hankalampaa Kuopiosta käsin. Kuka on siis alueellistamisen todellinen hyötyjä? Pohjoissavolainen valtiovarainministeri ja kepulaiset ministerit saavat varmasti tällä toimella kannatusta. Onko se riittävä syy julkisten varojen tuhlaamiseen ja järjettömiin pakkosiirtoihin?

Vuosikatsaus

Niin on taas yksi vuosi kulunut loppuunsa ja on aika juhlia uutta vuotta. En ole taas hetkeen keksinyt mitään oleellista kirjoitettavaa blogiini, joten näin vuoden viimeisenä päivänä voi luoda katsauksen menneeseen.

Vuosi on ollut täynnä mielenpainuvia tapahtumia niin henkilökohtaisessa kuin poliittisessakin elämässä. Vuoden kohokohta poliittisella puolella oli varmastikin puoluekokous, jossa Jutan ja Arin valinnat aiheuttivat allekirjoittaneessa melkoisen tunnekuohun. Harvoin on tällaista politiikan vuotta päässytkään kokemaan, kuin mitä alkuvuosi kaikkine puolueen sisäisine keskusteluineen oli.

Omalta osaltani suuri muutos tapahtui huhtikuussa, kun siirryin eduskunnasta puoluetoimistoon ja nuorisoliiton leipiin. Demarinuorten pääsihteeriys tämän vajaan yhdeksän kuukauden ajan on varmasti parasta, mitä omassa työelämässäni on tähän mennessä tapahtunut. Tunsin tekeväni juuri sitä, mihin olen tämän kahdeksan sos.dem. liikkeessä vietetyn vuoden aikana kasvanut. Toivon, että voisin jatkossakin saada tehdä sellaista työtä, josta nauttii ja joka tuntuu niin omalta. Nuorisoliitolle ja puoluetoimistolle ei kuitenkaan tarvitse sanoa vielä hyvästejä, sillä jatkan samassa paikassa eri tittelillä eli poliittisena sihteerinä. Uskon, että siinäkin työssä pääsen hyvin käyttämään sekä politiikassa että yliopistossa oppimaani. Työrintamalta on siis hyvät muistot menneestä ja tulevaisuuden odotukset korkealla.

Henkilökohtaisuuksia en yleensä ole tässä blogissa juurikaan kirjoitellut, enkä niihin aio sen enempää mennä nytkään. Vuosi on ollut täynnä ilon hetkiä, mutta jotain surullistakin on mahtunut mukaan. Pääasiassa olen kuitenkin onnellinen kaikesta koetusta. Minusta on tämän vuoden aikana tullut myös omistusasuja, joka toki on iso hetki nuorehkon ihmisen elämässä. Mielessä on myös hyvien ystävien häät ja perheenlisäykset, joita tälle ja seuraavalla vuodelle on kertynyt. Läheisten onnesta on syytä olla itsekin iloinen.

Vuosi 2008 on ollut minulle siinä mielessä poikkeuksellinen, että olen ollut valmistunut ja kokonaan työelämässä. Ei hassumpaa tämäkään elämä. Opiskeluaikoja on turha haikailla enkä ole viime aikoina tuntenut kummempaa kaipuuta opiskelukaupunkiinkaan, vaikka Turulla aina onkin paikka sydämessäni. "Aikuinen elämä" on mahdollistanut paljon enemmän matkailua ja muita kokemuksia, mihin opiskelijalla ei ole varaa. Tänä vuonna on tullut reissattua mm. Pietarissa, Maltalla, Italiassa, Brysselissä sekä viimeisimpänä New Yorkissa. NY:ssa oli tunnetta, jota ei voi selittää. Sitä ei voi verrata Pariisiin, Pietariin eikä muihin suosikkipaikkoihini. New Yorkin reissu kruunasi tämän vuoden. Toivotaan, että seuraavasta vuodesta tulee vielä parempi, vaikka taloudellinen ja poliittinen tilanne niin synkältä näyttääkin.

Hyvää uutta vuotta 2009 kaikille Vapauden kaihon lukijoille!

Kuvasssa minä ja New York Rockefeller Centerin huipulta kuvattuna.

Parempia aikoja

Vietin viime viikonlopun Gdanskissa, johon oli kokoontunut satoja ihmisiä ympäri maailman viettämään Lech Wałęsan nobelin rauhanpalkinnon 25-vuotisjuhlaa. Tapahtumaan oli kutsuttu entisiä rauhanpalkinnon saajia, mm. Dalai Lama sekä Etelä-Afrikan entinen presidentti Frederik Willem de Klerk. Kuulimme mielenkiintoisia puheita rauhasta ja sovinnosta. Pääteemana oli luonnollisesti solidaarisuus, olimmehan Solidaarisuus-liikkeen perustajan ja johtajan vieraana.

Usein ihmismielen valtaa pessimismi kuunnellessa uutisia loputtomista konflikteista, epäoikeudenmukaisuuksista ja epätasa-arvosta. Maailmassa on niin paljon kärsimystä ja epäoikeudenmukaisuutta, että tuntuu mahdottomalta ajatella niiden joskus loppuvan. Martti Ahtisaaren eilinen puhe Nobel-juhlassa oli toiveikas. Hän uskoi vahvasti, että lähes loputtomalta tuntuva Lähi-Idän kriisi voidaan ratkaista, jos vain tahtoa löytyy.

Samanlainen toiveikkuus valtasi minut Gdanskin konferenssissa. Erityisesti presidentti de Klerkin puhe teki minuun vaikutuksen. Hänelle apartheidin lopettaminen yhdessä Nelson Mandelan kanssa oli tahdon asia. Haastavinta on saada konfliktin osapuolet elämään sovussa ilman kostoa vielä alistamisen päättymisen jälkeenkin. Myös Dalai Lama ja iranilainen ihmisoikeustaistelija Shirin Ebadi loivat toivoa puheissaan. Molemmat ovat toimineet rauhan ja oikeudenmukaisuuden puolesta vaikeissa olosuhteissa.

Puolassa tajusin jälleen, kuinka paljon parempaan suuntaan maailma on monessakin suhteessa mennyt. Vierailimme museossa, jossa kerrottiin kommunismin ajan vainoista ja Solidaarisuus-liikkeen taistelusta. Puolassa, kuten muissakin entisen itäblokin maissa, lukuisat ihmiset menettivät henkensä taistellessaan demokratian puolesta. Vain 18 vuotta on kulunut siitä ajasta, kun puolet Euroopasta oli diktatuurin alla ja ihmiset elivät alistettuina ja vainottuina. Miljoonat ihmiset ovat saaneet vapauden ja demokratian, josta olivat vuosia haaveilleet. Kommunismin ihannointiin ja nostalgisointiin törmää joskus ihan täällä kotoisassa Suomessakin. Se tuntuu järkyttävältä, kun miettii niiden ihmisten kärsimystä, jotka ovat joutuneet totalitarismin ikeessä elämään.

Moni muukin asia on mennyt maailmassa parempaan. Sodat ovat vähentyneet Human Security reportin mukaan 40 % 1990-alun jälkeen. Yhdysvallat on valinnut presidentikseen mustan miehen, vaikka vasta 40 vuotta sitten sama mies ei olisi saanut edes istua bussissa kuin tietyssä osassa tai käydä kuin tiettyjä kouluja. Ihmiskunta on vaurastunut, ja vaikka varaus onkin todella epäoikeudenmukaisesti jakautunut, voi yhä useampi ihminen silti aiempaa paremmin.

On selvää, että köyhyys, nälänhätä, kidutukset, sodat ja konfliktit eivät hetkessä katoa maapallolta. Silti on toivoa paremmasta, kun miettii miten monet kauheudet ihmiskunta on jo selättänyt. Tasa-arvon, oikeudenmukaisuuden ja demokratian puolesta on jaksettava taistella. Onneksi maailman historiasta löytyy esimerkkejä siitä, että pienten ihmisten sinnikkyydellä voidaan tehdä ihmeitä. Lech Wałęsa edesauttoi kommunismin kaatumista, Martti Ahtisaari on edesauttanut rauhan syntymistä monilla alueilla ja Shirin Ebadi on henkensä uhalla taistellut naisten oikeuksien puolesta Iranissa. Kaikki eivät saa Nobelin rauhanpalkintoa, mutta olkoot palkinnonsaajat esimerkkejä meille siitä, että paremmasta on toivoa, jos vain tahtoa löytyy.

Rohkea teko

Synnyinkaupunkini kirkkoherra on rohkea ihminen. Hänestä tuli Suomen ensimmäinen transsukupuolisuuden vuoksi julkisuuden valokeilaan joutuva. HLBT-vähemmistöjen oikeuksista puhuttaessa se T eli transihmiset usein unohtuu. Seksuaalinen tasa-arvo on edennyt, transsukupuolisilla on vielä todella vaikeaa tässä yhteiskunnassa. Olli Aalto tuli julkisuuteen ja tasoittaa sillä tietä monelle muulle samassa tilanteessa olevalle. Erityisen rohkean teosta tekee se, että hänen työpaikkansa ei ole niitä kaikista suvaitsevaisimpia. Transsukupuoliset kokevat muutenkin syrjintää työelämässä, mutta Aallon seurakunnassa tilanne on varmasti vielä vaikeampi. Yhdenvertaisuuskannoistaan tunnetut kristillisdemokraatit voivat olla taas ensimmäisenä nakkelemassa kiviä. Imatran kd:n kärkinimi (lääkäri muuten) Antti Jarva ehti jo samassa lehtijutussa kertomaan, että Olli Aalto ei voi jatkaa tehtävissään, sillä hänellä ei ole tehtävän edellyttämää luottoa. Tunnen häpeää seurakunnan puolesta, jonka jäsenenä olen ollut 21 vuotta elämästäni.

Toivottavasti Imatran seurakuntalaiset antavat tukensa kirkkoherralleen. En usko, että piispa ja Jarva ovat vielä gallupeja tehneet Aallon luottamuksesta. Jos sukupuolenkorjausleikkaus on syy luottamuksen menettämiseen, niin kirkko voi puolestani kutistua muutamien kiihkouskovaisten omaksi leikkikentäksi. Toivon voimia Olli Aallolle ja hänen läheisillään ja erilaisuuden ymmärtämistä kirkkoväelle.

Maan hiljaiset

Kun noin kahdeksan vuotta sitten päätin aktivoitua poliittisesti, oli vahvin eteenpäin ajava tekijä oikeudenmukaisuudentunto. Minulla oli vahva usko siihen, että voin muuttaa tätä yhteiskuntaa ja toimia niiden äänenä, joilla ei ääntä ole. Olin tehnyt töitä sekä kehitysvammaisten että lastensuojelun asiakkaiden parissa ja ymmärtänyt, että yhteiskunnassa on paljon niitä, joiden ääni ei koskaan pääse kuuluviin. Lama osui itärajalla lujaa moniin perheisiin, ja työttömyyteen tottui. Maan hiljaiset esiintyvät toisinaan vaalien alla joidenkin puheissa. Monet eivät heistä ole kuulleetkaan ja monet eivät halua kuullakaan. Toisinaan on vain helpompi sulkea silmänsä ja nauttia omasta menestyksestä.

Olin päättänyt jo kauan sitten, että nämä äänettömät ryhmät ovat minun politiikkani kiintopiste. Päätin, että en totu yhteiskunnan epäkohtiin, vaan pidän aina ääntä hiljaisten puolesta. Se oli syy miksi lähdin mukaan - asia, jonka puolesta halusin taistella. Mutta jossain vaiheessa minäkin ryhdyin puhumaan rakenteista, verokertymistä, ylijäämäisestä valtiontaloudesta, kuntien valtionosuuksista ja veronkevennysten suhteesta kulutukseen. Johonkin unohtui ihminen järjestelmän jaloissa. Ajattelin politiikkaa makrotasolla. Pienten ihmisten ongelmat hiipivät mieliin joskus yön unettomina tunteina tai maan hiljaiseen törmätessään.

Sitten se taas unohtuu.

Se, että tässä maassa tälläkin hetkellä
joku saa kotonaan nyrkistä,
lapsi unohtuu yöksi yksin kotiin,
liikuntavammainen jää sateeseen odottamaan taksia, jota ei koskaan tule,
maahanmuuttaja ei saakaan työtä, kun ihonväri paljastuu,
vanhus makaa vuodeosastolla märissä vaipoissa lääkkeillä huumattuna,
kehitysvammaisen lapsen vanhemmat taistelevat lapsensa kuntoutuksesta,
nuori poika saa turpaan kadulla, kotona ja koulussa ja oppii itsekin lyömään,
asunnoton etsii lämpöä rappukäytävästä, kunnes vartija kantaa pois.

Järjestelmän takana on ihmisiä. Ihmisiä, joiden elämää ei juuri liikauta montako ydinvoimalaa lisää rakennetaan, mikä on SATA-komitean työn tulos tai rakennetaanko toriparkki.

En ryhtynyt politiikoksi, politrukiksi kai. En tiedä teinkö oikein vai väärin. Kehitysvammaohjaajana olisin tehnyt jotain konkreettista. Mistä tiedän onko teoillani mitään vaikusta. Voisinpa olla hiljaisten ääni.

Kohti seuraavia vaaleja

Euroopan parlamentin vaaleihin on enää 7 kuukautta. Moni kaivannee hengähdystaukoa kunnallisvaalien jälkeen, mutta niillä, jotka vaaleja tekevät, ei ole aikaa juuri hengähtää. Viime vuosien aikana Euroopan yli on pyyhkinyt oikeistolaistumisen aalto. Sosialidemokraatit ovat ottaneet turpaan oikein urakalla monessa maassa eikä suunta näytä juuri muuttuneeen. Vuoden 2004 vaaleissa tilanne oli vielä toisenlainen, mutta silti oikeistopuolue European People's Party otti niukan voiton PES:stä. Suhdanteet ennättävät vielä kääntyä reilussa puolessa vuodessa, sillä talous- ja työllisyyskehitys voi nopeastikin kääntää poliittisia kursseja. Joka tapauksessa Euroopan Sos.dem. puolueella on kova tehtävä pyrkiä EP:n suurimmaksi puolueeksi.

Meillä Suomessa ongelmana on, että kovinkaan moni ei koe vaaleja omakseen - ei edes puolueen aktiivit, saati sitten äänestäjät. Euroopan tasolla päätetään kuitenkin isoista asioista. Parlamentin valta lisääntyy entisestään, eikä tosiaankaan ole yksi ja sama, käyttääkö valtaa eurooppalainen oikeisto vai vasemmisto. Toki konsensuspolitiikkaa harjoitetaan myös EP:ssa, mutta eroja eurooppalaisista kattopuolueista löytyy huimasti enemmän kuin kansallisella tasolla.

Suomalaiset porvaripuolueet viihtyvät kummallisessa seurassa Euroopan parlamentissa. Kepu kuuluu liberaaliin ryhmään, jonka pääteemoja on maataloustukien alasajo (mikä toki ei ole väärin, mutta veikkaan että keskivertokepulainen on eri mieltä) ja kokoomuksen ryhmä EPP on huomattavasti kotimaista puoluetta oikeistolaisempi ja konservatiivisempi. Voi vilpittömästi sanoa, että sos.dem. ryhmä on yhtenäisin ja ja lähimpänä aitoa eurooppalaista puoluetta. Sos.dem. liikkeen kansainvälinen yhteistyö on omaa luokkaansa verrattuna muihin puolueisiin. Tämä meidän pitäisi ensi kesän vaaleissa pystyä tuomaan myös julki.

Suomalaisilla mepeillä ei yksinään ole juuri virkaa parlamentissa. Meppejä valitaan Suomesta vain 13, kun kokonaismäärä on 751. Lienee siis selvää, että kansallisilla tunnuksilla tätä kisaa on rehellisesti mahdotonta käydä. Tärkeintä olisi saada kerrottua äänestäjille, miten Euroopan Unionissa päätöksiä tehdään ja millaisista asioista parlamentti päättää. Toivon, että vaalikampanjassa onnistutaan tekemään eroja nimenomaan PES:n ja EPP:n välille. SDP voi ylpeänä kertoa olevansa osa PES:ia ja kehottaa myös muita puolueita käymään kampanjaa eurooppalaisella tasolla. On älyllisesti epärehellistä väittää, että kokoomus, kepu tai sdp olisivat yksin toimijoita Euroopan parlamentissa. Siksi on syytä ryhtyä jo nyt korostamaan sitä, että Euroopan tasolla on valittavana kaksi vaihtoehtoa: sosiaalista oikeudenmukaisuutta, ilmastonmuutoksen vastaista taistelua, tasa-arvoa ja rauhaa korostava Euroopan Sosialidemokraattinen puolue tai ilmastonmuutoksen ja tasa-arvon vapaalle kilpailulle uhraava Euroopan kansan puolue EPP. Näiden kahden välillä todellinen kisa käydään ja toivon todella, että uudet tuulet puhaltavat puolen päästä Euroopassa. Pienen maan panosta ei pidä väheksyä; SDP:llä on vastuu siitä, että teemme oman osamme PES:n vaalivoiton siivittämiseksi.

ps. Seuraavat merkittävät vaalit käydään toki reilun vuorokauden kuluttua valtameren toisella puolen. Seuraava toive kattaa Amerikan Yhdysvallat, Euroopan Unionin ja Suomen: We need Change!